Tarinoita suomifutiksen ihmeellisestä maailmasta
“Some people think football is a matter of life and death. I assure you, it’s much more serious than that.” Bill Shankly

Mikäpä sen romanttisempi ajatus kuin ikioma futisseura; kukapa meistä tusinafutareista ei olisi joskus unelmoinut omistavansa sellaisen? Maailmalla se on arkipäivää; Barcan fanit äänestävät seuran hallinnosta, Saksassa on vastaavia esimerkkejä, Briteissä fanit ovat hankkineet omistukseensa vaikeuksiin joutuneita seurojaan… MyFootballClub on ehkä kuuluisin tapaus, jossa internetyhteisön kautta fanit ympäri maailmaa ostivat Ebbsfleet Unitedin itselleen, ja äänestävät netin kautta seuran toiminnasta on&off the dield. Myös Suomessa on esim. Hongan, AC Oulun ja Jaron toimesta järjestetty osakeanteja joissa jokainen meistä on voinut hankkia palan rakkaasta kotiseurastaan. Sijoituksesta ei voida puhua, sillä Suomessa ei futiksella tehdä rahaa, ainakaan vielä. Näissä osake-anneissa on ollut käytännössä kyse yksittäisistä sponsorilahjoituksista, ei muusta.

Mutta entäpä jos Suomessakin saataisiin jossakin aikaan paikallisesti todellinen kansanliike, jonka avulla systemaattisesti ohjattu faniyhdistys saisi kerättyä kasaan riittävästi pääomaa jonkin seuran toiminnan haltuun ottamiseen? Voisiko tällainen malli toimia pienessä maassamme, ja mitä uutta ja vertailukelpoista se voisi tuoda suomalaiseen futiskenttään? Olisiko faniryhmän vetämä seura mitenkään paremmalla pohjalla kuin talkootyönä vedetty aladivarijengi, tai ex-futaajien vetämä liigaporukka? Voisivatko katsomoiden ja nettipalstojen gurut oikeasti tuoda jotain uutta ja mullistavaa taloudellisessa ja kehityksellisessä kurimuksessa olevaan futiskenttään? Äkkiä voisi ajatella että ei sitä paikoitellen juuri huonomminkaan voisi tehdä.

Mikä olisi sitten realistinen taso, ja rahoitusmalli jolla tämä olisi Suomessa mahdollista? Jotta homma toidella keräisi taustalle tarpeeksi massaa, olisi seuran tason oltava vähintään 2-, mielellään 1-divarissa. Tällöin seuran toiminnalle olisi mahdollista saada edes jonkinlaista mediajulkisuutta ja kilpailullista haastetta, joka taas ruokkii uskollisuutta ja sitoutuneisuutta toimintaan, ja helpottaa varainhankintaa ulkopuolisilta kumppaneilta.

Mikä sitten olisi se €-määräinen taso jota Suomessa seuran haltuunottoon vaaditaan? Ota kantaa ja ideoi, mitä mieltä olet?

Hola!

Terveisiä näin jälkijättöisesti Barcelonasta, ja tarkemmin sanoen La Ligan ottelusta Barcelona-Valencia. Ottelu pelattiin Barcan kotistadionilla, ja ottelua oli seuraamassa liki täysi tupa, 90 000+katsojaa. Tunnelma ennen peliä alkoi nousemaan jo vajaa pari tuntia ennen peliä kun Camp Noun ympäristö täyttyi varsin globaalista kannattajamassasta. Oheistuotteet vaihtoivat kiivaaseen tahtiin omistajaa kun enemmän tai vähemmän futikseen vihkiytyneet fanit ahmivat kasseihinsa pelipaitoja, kaulaliinoja, palloja jne…

Ensimmäinen puoliaika oli loppujen lopuksi aika mitään sanomaton, Valencian ollessa hienoisesti niskan päällä. Mitään ihan läheltä piti tilanteita ei kummallakaan ollut, lukuun ottamatta Valdesin hyvää torjuntaa joka esti poikittaissyötön menon vapaana olleelle Silvalle. Valencia löysi useasti aukkoja Barcan laidoilta, ja olisi paremmilla keskityksillä voinut aiheuttaa tuhoa Barcan maalilla. Barca puolestaan oli aika tehoton, ja varsinkin itselleen oudolla paikalla, vasemmalla laidalla, pelannut Bojan oli mitään saamaton ja joutikin puoliajalla vaihtoon.

Toiselle puoliajalle tuli täysin uudistunut Barca. Henry tuli Bojanin tilalle kentälle, otti paikan piikistä ja Messi putosi alemmas kymppipaikalle. Iniesta puolestaan otti Bojanin paikan vasemmalla laidalla. Tämä taktinen muutos vapautti Messin pelaamaan “tyhjään” tilaan, jossa hän sai enemmän aikaa ja vapautta. Tämän tuloksena oli Messin upea hattutemppu, joista ehkä upeimpana ensimmäinen maali jossa pienellä onnellakin mies hassutti kolme pakkia ja laittoi kuulan kassiin.

Todellinen Barcan sankari oli kuitenkin Henry, joka kahden syötön lisäksi ajoitti upeilla juoksuillaan tilaa Messille hakeutua maalipaikkoihin. Upea pelinlukutaito, lähtönopeus joka vanhoillakin päivillä on huippuluokkaa ja jo Arsenalissakin nähty upea syöttötaito olivat ne aseet joilla peli kääntyi Barcalle toisen puoliajan aikana. Muita vaikuttavia tekijöitä olivat toki Valdesin hieno läpiajon torjunta, Valencian Albeldan loukkaantuminen ja Maduron ulosajo. Joka tapauksessa toisella puoliajalla nähtiin täysin toisenlainen Barca, ja sulavat syöttökuviot olivat juuri sitä Barcaa johon viime kaudellakin ihastuttiin. Lopputuloksena ansaittu 3-0 voitto, joka paikan päällä todistettuna oli hieno kokemus.

Yleisestä tunnelmasta sanottakoon sen verran, että yleisön aktiivisuus ja kannustus oli selkeä pettymys. Stadion oli kokonaisuudessaan aika hiljainen itse pelin aikana, ja Veikkausliigaa kovemmaksi metelin teki vain se että paikalla oli 90 000 ihmistä. Varsinainen aktiivinen kannattajajoukko ei juuri TPS:n kotimatsien HC-fanijoukkoa isompi olllut! Eli ei syytä häpeään, kotimaassakin osataan (:

Se mikä ulkomailta Barcan tavoin voidaan Suomeen kotiuttaa, on se ylpeys mitä ihmiset kokevat joukkueestaan, ja kannattajajoukon ikäryhmien laajuus. Katsomoissa näkee kaikkia vauvasta vaariin, ja kaikki kantavat ylpeydellä kotiseuransa värejä. Tätä samaa myös kotimaamme sarjojen katsomoihin, ja olemme oikeassa suunnassa kohti parempaa futishuomista.

Adios!

Suomalainen futis on jääkiekon lailla varsinaisessa murroksessa; iso osa vanhasta runkomateriaalista on eläköitymässä, osa ihan näillä näppäimillä ja osa vähintäänkin vuoden-kahden sisällä. Varmoja lähitulevaisuuden lopettajia ovat Jari Litmanen (39v), Sami Hyypiä (36), Jonatan Johansson (34), Hannu Tihinen (33) ja Joonas Kolkka (35). Jussi Jääskeläinen kerkesi jo lopettaa maajoukkueuransa viime karsintojen lopuksi.

Määrällisesti lopettajia on vähän, mutta kokemuksellisesti ja taidollisesti etenkin Litmasen ja Hyypiän tuleva vetäytyminen rokottaa maajoukkuetta raskaalla kädellä. Kyseiset herrat eivät ole välttyneet kritiikiltäkään viime vuosina ja osassa mediaa ja fanikenttää on vaadittukin nuorennusleikkausta, mutta edelliset karsinnat ja varsinkin Hyypiän fantastinen vire Bundesliigassa ovat osoittaneet että herroilla on edelleen paikkansa maajoukkueessa, ja tärkeä sellainen.

Mikä sitten on Suomen maajoukkueen tulevaisuus? Suurimmat ongelmat koostuvat ehkä siitä että vastaavia profiilipelaajia kuin Litti & Sami ei Suomella tällä hetkellä ole; pelaajia jotka voivat yksilötaidoillaan ratkaista otteluita ja johtaa joukkuetta auktoriteetillaan. Aukot joukkueeseen tulevat mahdollisimman arkoihin paikkoihin; puolustuksen ja keskikentän keskustaan eli suoraan ns. joukkueen selkärankaan.

Miltä sitten näyttää tuleva Suomen joukkue, ja mitkä ovat sen plussat ja kysymysmerkit? Katsotaan joukkuetta ja mahdollista pelaajarosteria alue alueelta:

Maalivahdit: Otto Fredrikson, Niki Mäenpää, Peter Enckelman, (Jukka Lehtovaara, Tomi Maanoja)

Erittäin suuri kysymysmerkki, sillä toistaiseksi kukaan yllä mainituista ei yllä edeltäjiensä (Antti Niemi, Jääskeläinen) tasolle. Suurimmat odotukset kohdistuvat pidemmällä tähtäimellä ehkä kaksikkoon Mäenpää/Lehtovaara. Mäenpää on pikkihiljaa raivaamassa itseään ykkösvahdiksi Willem II:ssa, ja Lehtovaaralla on takanaan hyvä kausi Veikkausliigassa ja edessä siirto ulkomaille jossain vaiheessa. Enckelmanin vuodet 2000-luvulla ovat Aston Villan lyhyen ykkösvahti-kauden jälkeen olleet erittäin rikkonaisia, ja lähiaikojenkin pelituntuman vähyyden vuoksi ei voida olettaa miehen olevan ykkösvaihtoehto maajoukkueen maalin suulle. Loistava reaktiotorjuja Lehtovaara voi hyvän siirron myötä nousta nopeastikin kolkuttelemaan maajoukkueen portteja. Maanoja lukeutuu Lehtovaaran ohella tulevaisuuden toivoihin.

Puolustus: Veli Lampi, Markus Heikkinen, Toni Kallio, Moisander, Hyypiä, Tihinen, Jukka Raitala, Petri Pasanen, Jonas Portin, Ari Nyman.

Hyypiän jättämää aukkoa on vaikea paikata tulevaisuudessa, sillä Moisanderia lukuunottamatta ei kansainvälisissä, hyvissä sarjoissa pelaavia pakkeja Suomella tällä hetkellä ole. Petri Pasanen voi toki pelata myös pakin paikalla, mutta siinä tapauksessa laitapakin paikka jää avoimeksi kysymykseksi. Toni Kallio on saanut viime aikoina lainapestin myötä paljon kaivattua peliaikaa, mutta ei parhaanakaan päivänään edusta kansainvälistä tasoa mitä kovissa karsinnoissa tarvitaan. Jukka Raitala oli erinomainen nuorten kisoissa Ruotsissa ja jatkaa kehittymistään Hoffenheimissa. Hän tarjoaa myös yhden vaihtoehdon joko puolustuksen keskustaan tai laidalle, mutta ei ole missään nimessä vielä valmis pelaaja ykkösvaihtoehdoksi puolustukseen. Veli Lampi on ollut maajoukkueessa jokseenkin ailahteleva ja pelikokemusta tarvittaisiin Sveitsin liigaa paremmasta sarjasta. Kaiken kaikkiaan Suomen puolustus on täynnä kysymysmerkkejä, ja toimivan konseptin ja kokoonpanon löytyminen voi kestää aikansa. Hyypiän jatkaminen tulevissa karsinnoissa olisi elintärkeää kilpailukykyisen permanentin rakentamiseksi. Portin on kysymysmerkki uransa tässä vaiheessa, ja Nyman on parhaimmillaankin välttävä tuuraja. Puolustus kaipaa kipeästi pelaajia jotka kehittävät itseään kovissa sarjoissa, ja juuri tällä hetkellä heitä ei ole liikaa.

Keskikenttä: Litmanen, Tainio, Kolkka, R. Eremenko, A. Eremenko, Sparv, Väyrynen, Kasper Hämäläinen, Porokara (P: Hetemaj).

Ehkä Suomen vahvin osa-alue nykyisellään, ja tulevaisuutta ajatellen. Silti tännekin mahtuu monia huolia ja kysymysmerkkejä. Tainio ja Väyrynen ovat ehjinä pysyessään tärkeitä pelaajia, mutta valitettavasti näitä ehjiä päiviä on ollut perin vähän, etenkin Tainion kohdalla. Edellisten karsintojen loppupelit osoittivat että Suomella on tulossa keskikentälle varsin lupaavia pelaajia, jotka hyvänä päivänä pysyvät hyvin kansainvälisen pelivauhdin mukana. Näitä pelaajia edustavat mm. Sparv, Hämäläinen ja luonnollisesti Mestarien liigassakin paljon peliaikaa saanut Roman Eremenko. Roni Porokara voi ottaa tulevaisuudessa vasemman laidan omakseen, mikäli kehittyminen jatkuu Ruotsissa ja peliaikaa piisaa. Materiaali keskikentällä ei ole kuitenkaan älyttömän leveä, ja mahdolliset loukkaantumiset voivat murentaa Suomen pelirakentelun jos permanentti rikkoutuu jatkuvasti. Alexei Eremenko Jr. itsessään omaa potentiaalia olla maajoukkueen avainpelaajia, mutta ura on ollut laskusuunnassa jo muutaman vuoden ja peliajan vähyys Venäjän ja Ukrainan sarjoissa ei ole omiaan aukaisemaan portteja Baxterin avauskokoonpanoon. Ehkä keskikentän suurin yksittäinen kysymysmerkki. Kaikesta huolimatta kentän keskelle Suomella on tarjolla muutama ennakkoluuloton pelaaja, jotka terveinä pysyessään ja peliaikaa kansallisissa sarjoissa saadessaan luovat hyvän perustan tulevaisuuden maajoukkueen rakentamiselle.

Hyökkäys: Johansson, Forssell, Pukki, S. Kuqi, Berak Sadit, Sjölund.

Ehkä se kaikkein huolestuttavin osa maajoukkueen tulevaisuutta. Tintti Johansson oli hyvässä iskussa edellisissä karsinnoissa, mutta on uransa ehtoopuolella eikä hänen varaansa voi enää laskea syksyn pelejä kauemmaksi. Forssellin ura on ollut valitettavassa laskusuunnassa loukkaantumisten myötä ja maalihanat ovat kuivineet niin seura- kuin maajoukkueessakin. Miklu omaa parhaana päivänään ratkaisijan kyvyt, mutta kaipaisi ehdottomasti terveen kauden ja paljon peliaikaa päästäkseen takaisin iskuun. Se että nämä kaksi edellä mainittua ovat olleet tilanteistaan huolimatta jokseenkin ykkösvaihtoehdot avaukseen on huolestuttavinta. Suomella ei yksinkertaisesti ole heittää kärkeen kansainvälisen tason hyökkääjiä, sillä Kuqin kyvyt ovat perin rajalliset ja tehokkaimmillaan hän on tullessaan vaihdosta sisään väsyneitä puolustajia vastaan. Sadik ja Pukki ovat uransa käännekohdissa sillä peliaikaa olisi saatava pikaisesti jotta kehitys ei pysähdy kokonaan, ja etenkin nuorten EM-kisat osoittivat koruttomasti että Sadik ei ole lähelläkään A-maajoukkueen pysyvää kokoonpanoa, hyvä että edes ikäryhmänsä kansainvälistä tasoa. Pukki puolestaan on jumiutunut Sevillan kakkosjoukkueen penkille Espanjan kakkosdivarissa, mikä ei ole missään tapauksessa oikea taso potentiaalin valjastamiseen hyötykäyttöön. Siirto muualle onkin todennäköinen, mikäli viimeisin valmentajavaihdos ei tuo muutosta Teemun tilanteeseen.

Kaiken kaikkiaan Suomen maajoukkue kaipaa erittäin voimakkaasti leveyttä materiaaliin joka osa-alueelle, ja juuri tällä hetkellä sitä ei ole näkyvissä ihan hetkeen. Menestyksen kannalta on olennaista että nykyiset avainpelaajat jatkaisivat vielä tulevat karsinnat, joiden arvontatulos oli vähintäänkin kohtuullinen. Tämä yhdistettynä muutaman pelaajan tasonnousuun ja ehjänä pysymiseen (Eremenko Jr, Väyrynen, Forssell), ja Suomella on mahdollisuuksia raivata tiensä arvokisoihin. Tulevaisuus sen jälkeen on hyvin vahvan sumun peitossa, ja palloliiton viskaaleilla on kova työ käsissään jotta maajoukkueen iskukykyä voidaan pitää yllä ja nostaa tulevia koitoksia silmällä pitäen.